Paluustani Suomeen on ehtinyt kulua jo 4kk, enkä vieläkään ollut saattanut blogia päätökseen. Nyt kuitenkin muutaman hassun yhteensattuman seurauksena tunsin tarvetta palata muistojen ja kuvien välityksellä noihin viimeisiin viikkoihin, sekä pureutua myös siihen miten tämä kokemus muutti minua henkilökohtaisesti.
Kaiken hypetyksen jälkeen tunnen jo velvollisuutta raapustaa pienen raportin operaatiosta nimeltä Mt McLoughlin. Viimeisenä viikonloppuna Klamath Fallsissa päätettiin vihdoin vetää ruksi tuon ruudun yli, ja ajeltiin kansallispuiston parkkipaikalle. Saatiin Ronnen kanssa vielä 2 paikallista, Thomas sekä Tessa, mukaan matkaan.
Patikka keskellä metsää kesti n. tunnin ennenkuin latvojen lomasta nähtiin ensimmäistä kertaa määränpäämme. Koska vuoren ylimmät osat olivat vielä lumen peitossa, ei polulla muita näkynyt ja saimme nauttia luonnosta täysillä. Retken myöhäiseen ajankohtaan oli syynä suurilta osin juurikin tuo lumitilanne, josta olimme nyt saaneet vihiä polun uran olevan melkein huipulle asti sula.
 |
| Näköaloja varjostivat lähialueiden metsäpalot |
Vasta lumikentällä huipun tuntumassa yksi porukkaamme kuuluvista alkoi näyttää lievän vuoristotaudin oireita, mutta pidemmän tauon jälkeen päätimme kuitenkin mennä yhdessä ylös asti. Koko matkan metsärajan yläpuolella kylmä viima palelsi oikein huolella, mutta huippu oli jännästi siltä suojassa, joten vietettiin lämpöisten lohkareiden päällä ruhtinaallinen evästauko!
 |
| Fish Lake ja lähestyvät savupilvet |
Alaspäin laskettiin sitten varoituksista huolimatta muovipusseilla mäkeä... Selvittiin kuitenkin takaisin polulle ja loppujen lopuksi jopa kämpille nukkumaan, loppu hyvin kaikki hyvin!
Viimeiset päivät kuluivat ymmärrettävästikin melko alakuloisesti; pakkailtiin omaisuutta, muisteltiin kokemuksia ja hyvästeltiin kavereita. Muutama erityisenkin herkkä hetki tuli vietettyä, paikallisten avoimuus ja kyky näyttää tunteensa on hätkähdyttävää pohjolan kasvateille.
 |
| Klamath Fallsin paras ruokapaikka Wubba's tarjoili viimeisen illallisen. |
Kiitokset vielä Teemulle, pääsin viimeisen kerran rakkaan automme kyydillä Medfordin lentokentälle, ja sitä myöten lennolle Portlandiin. Portlandista pikkuserkkuni Chris poimi minut kyytiin ja ajelimme porukalla pohjoista kohti Seattleen. Yöllä saavuimme Chris'n veljen Marcin huomaan yöksi, ja aamun valjettua vietettiin mukava päivä kierrellen Seattlea kahden lapsiperheen voimin.
 |
| Pike Place |
Seattle on kokoluokaltaan jo niin suuri, etten ehtinyt edes mielipidettä muodostaa. Paljon turisteja, kiireisiä pukumiehiä, sadetta ja vesistöjä; pala itärannikkoa lännessä? Jokatapauksessa pikavisiittini tarkoitus oli päällimmäisenä nähdä muutkin pikkuserkkuni Marc sekä Kristina, ja hulinassa vietetyn päivän jälkeen aamulla lähtikin jo lentoni Losiin.
 |
| Mt Rainier lennolta |
En nauttinut Losissa oleilusta sitten pätkääkään. Olen kaupungissa käynyt aiemmin viidesti, mutta tällä reissulla olin ehtinyt tottua Aivan erilaiseen kulttuuriin pohjoisessa. Yhteisöllisyyden tunne katoaa tällaisessa muurahaiskeossa, jossa joka toinen vastaantulija on turisti. Myös latinokulttuurin todella vahva läsnäolo vaatisi pidemmän totutteluajan ainakin itselläni. Tuo Espanjan kielen aggressiivinen sointi sai välillä haukkomaan happea, varsinkin kun sitä jokapuolella kuulee eikä sanaakaan ymmärrä. Nähtävää olisi niin paljon, että katsoin parhaaksi napata repun selkään ja lähteä päivittäin kävelemään ympäri kaupunkia. Ja mainitsinko jo, että Losissa on liian KUUMA!
 |
| Manhattan Beach |
 |
| Lisää kuvateksti |
Kun viimeinkin oli aika lähteä vielä viimeiselle etapille San Diegoon, oli ensin selvittävä ylläolevan julkisen liikenteen kartan avulla juna-asemalle...
 |
| La Jolla |
Vihoviimeiset päivät vaihtojaksollani vietin siis San Diegossa pikkuserkkujeni vanhempien luona. Syrjemmässä sijaitsevalla tontilla sai rentoutua ja kerättyä ajatuksia kotiinpaluuta ajatellen. Matkani on ollut niin sanoinkuvaamattoman loistava kokemus ennenkaikkea kaikkien upeiden ihmisten takia, kulttuurin tuntemuksen, oman itsensä tuntemisen/kasvamisen kannalta... Enkä vaihtaisi päivääkään pois. Alkutaipaleella pohtimani kysymys siitä, voisinko kuvitella asuvani USAssa tulevaisuudessa, jää edelleen vaille suoraa vastausta. Uskon, että ihmisen soveltumiskyky auttaisi mutkin helposti minua arveluttaneen työkulttuurikysymyksen yli, onhan moni muukin siitä selvinnyt. Haluan myös uskoa pystyväni elämään kauttaaltaan onnellisempana sellaisessa empaattisessa kulttuurissa, johon Klamath Fallsissa pääsin tutustumaan. Ehkä pinnalliseltakin tuntuvat perustelut, kuten se fakta, etteivät jenkit turhista asioista valita tai mitään merkitsemätön small talk, vaikuttivat oman kokemukseni mukaan suuresti mielialaan. En ole ikinä masennuksesta ennenkään kärsinyt, mutta tämän ansiosta sain avaimia entistä onnellisempaan oloon.
Vaihdon ansiosta olen nykyään ehdottomasti ulospäinsuuntautuneempi kuin ennen. Pyrin alitajuntaisesti hymyilemään vastaantulijoille, tervehtimään kassaa iloisesti ja päivääni parantaa erityisen paljon jos vieraan kanssa kehkeytyy jotakin small talkia muistuttavaa. Kotiinpaluusta lähtien olen pelännyt ja osittain huomannutkin näiden ominaisuuksien hieman häilyneen, kiire olisi siis päästä takaisin niitä vahvistamaan!
Tämä kirjoitus päättää ensimmäisen, ja todennäköisesti myös viimeisen blogini. Kiitos jokaiselle lukijalle ja toivon mukaan tästä on edes jonkinlaista hyötyä tulevaisuuden vaihtareille. Kuten sanottu, jos kysyttävää vaihtokohteesta ilmenee niin niitä voi laittaa osoitteeseen sami.j.laine@metropolia.fi.
Sami
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti