Viimeiset Viikot & Kotiinpaluu

Paluustani Suomeen on ehtinyt kulua jo 4kk, enkä vieläkään ollut saattanut blogia päätökseen. Nyt kuitenkin muutaman hassun yhteensattuman seurauksena tunsin tarvetta palata muistojen ja kuvien välityksellä noihin viimeisiin viikkoihin, sekä pureutua myös siihen miten tämä kokemus muutti minua henkilökohtaisesti.

Kaiken hypetyksen jälkeen tunnen jo velvollisuutta raapustaa pienen raportin operaatiosta nimeltä Mt McLoughlin. Viimeisenä viikonloppuna Klamath Fallsissa päätettiin vihdoin vetää ruksi tuon ruudun yli, ja ajeltiin kansallispuiston parkkipaikalle. Saatiin Ronnen kanssa vielä 2 paikallista, Thomas sekä Tessa, mukaan matkaan.

Patikka keskellä metsää kesti n. tunnin ennenkuin latvojen lomasta nähtiin ensimmäistä kertaa määränpäämme. Koska vuoren ylimmät osat olivat vielä lumen peitossa, ei polulla muita näkynyt ja saimme nauttia luonnosta täysillä. Retken myöhäiseen ajankohtaan oli syynä suurilta osin juurikin tuo lumitilanne, josta olimme nyt saaneet vihiä polun uran olevan melkein huipulle asti sula.

Näköaloja varjostivat lähialueiden metsäpalot

Vasta lumikentällä huipun tuntumassa yksi porukkaamme kuuluvista alkoi näyttää lievän vuoristotaudin oireita, mutta pidemmän tauon jälkeen päätimme kuitenkin mennä yhdessä ylös asti. Koko matkan metsärajan yläpuolella kylmä viima palelsi oikein huolella, mutta huippu oli jännästi siltä suojassa, joten vietettiin lämpöisten lohkareiden päällä ruhtinaallinen evästauko!

Fish Lake ja lähestyvät savupilvet

Alaspäin laskettiin sitten varoituksista huolimatta muovipusseilla mäkeä... Selvittiin kuitenkin takaisin polulle ja loppujen lopuksi jopa kämpille nukkumaan, loppu hyvin kaikki hyvin!

Viimeiset päivät kuluivat ymmärrettävästikin melko alakuloisesti; pakkailtiin omaisuutta, muisteltiin kokemuksia ja hyvästeltiin kavereita. Muutama erityisenkin herkkä hetki tuli vietettyä, paikallisten avoimuus ja kyky näyttää tunteensa on hätkähdyttävää pohjolan kasvateille.

Klamath Fallsin paras ruokapaikka Wubba's tarjoili viimeisen illallisen.

Kiitokset vielä Teemulle, pääsin viimeisen kerran rakkaan automme kyydillä Medfordin lentokentälle, ja sitä myöten lennolle Portlandiin. Portlandista pikkuserkkuni Chris poimi minut kyytiin ja ajelimme porukalla pohjoista kohti Seattleen. Yöllä saavuimme Chris'n veljen Marcin huomaan yöksi, ja aamun valjettua vietettiin mukava päivä kierrellen Seattlea kahden lapsiperheen voimin.

Pike Place

Seattle on kokoluokaltaan jo niin suuri, etten ehtinyt edes mielipidettä muodostaa. Paljon turisteja, kiireisiä pukumiehiä, sadetta ja vesistöjä; pala itärannikkoa lännessä? Jokatapauksessa pikavisiittini tarkoitus oli päällimmäisenä nähdä muutkin pikkuserkkuni Marc sekä Kristina, ja hulinassa vietetyn päivän jälkeen aamulla lähtikin jo lentoni Losiin.

Mt Rainier lennolta

En nauttinut Losissa oleilusta sitten pätkääkään. Olen kaupungissa käynyt aiemmin viidesti, mutta tällä reissulla olin ehtinyt tottua Aivan erilaiseen kulttuuriin pohjoisessa. Yhteisöllisyyden tunne katoaa tällaisessa muurahaiskeossa, jossa joka toinen vastaantulija on turisti. Myös latinokulttuurin todella vahva läsnäolo vaatisi pidemmän totutteluajan ainakin itselläni. Tuo Espanjan kielen aggressiivinen sointi sai välillä haukkomaan happea, varsinkin kun sitä jokapuolella kuulee eikä sanaakaan ymmärrä. Nähtävää olisi niin paljon, että katsoin parhaaksi napata repun selkään ja lähteä päivittäin kävelemään ympäri kaupunkia. Ja mainitsinko jo, että Losissa on liian KUUMA!

Manhattan Beach

Lisää kuvateksti

Kun viimeinkin oli aika lähteä vielä viimeiselle etapille San Diegoon, oli ensin selvittävä ylläolevan julkisen liikenteen kartan avulla juna-asemalle...

La Jolla

Vihoviimeiset päivät vaihtojaksollani vietin siis San Diegossa pikkuserkkujeni vanhempien luona. Syrjemmässä sijaitsevalla tontilla sai rentoutua ja kerättyä ajatuksia kotiinpaluuta ajatellen. Matkani on ollut niin sanoinkuvaamattoman loistava kokemus ennenkaikkea kaikkien upeiden ihmisten takia, kulttuurin tuntemuksen, oman itsensä tuntemisen/kasvamisen kannalta... Enkä vaihtaisi päivääkään pois. Alkutaipaleella pohtimani kysymys siitä, voisinko kuvitella asuvani USAssa tulevaisuudessa, jää edelleen vaille suoraa vastausta. Uskon, että ihmisen soveltumiskyky auttaisi mutkin helposti minua arveluttaneen työkulttuurikysymyksen yli, onhan moni muukin siitä selvinnyt. Haluan myös uskoa pystyväni elämään kauttaaltaan onnellisempana sellaisessa empaattisessa kulttuurissa, johon Klamath Fallsissa pääsin tutustumaan. Ehkä pinnalliseltakin tuntuvat perustelut, kuten se fakta, etteivät jenkit turhista asioista valita tai mitään merkitsemätön small talk, vaikuttivat oman kokemukseni mukaan suuresti mielialaan. En ole ikinä masennuksesta ennenkään kärsinyt, mutta tämän ansiosta sain avaimia entistä onnellisempaan oloon.

Vaihdon ansiosta olen nykyään ehdottomasti ulospäinsuuntautuneempi kuin ennen. Pyrin alitajuntaisesti hymyilemään vastaantulijoille, tervehtimään kassaa iloisesti ja päivääni parantaa erityisen paljon jos vieraan kanssa kehkeytyy jotakin small talkia muistuttavaa. Kotiinpaluusta lähtien olen pelännyt ja osittain huomannutkin näiden ominaisuuksien hieman häilyneen, kiire olisi siis päästä takaisin niitä vahvistamaan!

Tämä kirjoitus päättää ensimmäisen, ja todennäköisesti myös viimeisen blogini. Kiitos jokaiselle lukijalle ja toivon mukaan tästä on edes jonkinlaista hyötyä tulevaisuuden vaihtareille. Kuten sanottu, jos kysyttävää vaihtokohteesta ilmenee niin niitä voi laittaa osoitteeseen sami.j.laine@metropolia.fi.

Sami

Loppua kohden

Olo alkaa olla tyhjä siinä missä pankkitilikin. Voisikohan verrata lapseen, jolta viedään karkki kädestä; olet juuri ehtinyt tulemaan sinuiksi maan tapojen kanssa sekä kaverisuhteet ovat alkaneet lujittua, kun sanotaan hyvästit. Onneksi nämä viimeiset viikot ovat täynnä kaikenlaista tapahtumaa ja reissaamista, näin ollen toivon mukaan lähtöä ei ehdikään ajatella sen enempää. Viimeistä viikkoa todellakin viedään opintojen parissa, ensiviikolla vielä kokeet edessä.

Tulipa vasta hiljattain ajateltua, että miten täkäläinen luonto on niin mun sydämeni vienyt. Se on oltava yksinomaan Kaskadien tulivuoriston aikaansaannosta; kaikki lumiset huiput, laavavirtojen muovaamat kanjonit sekä kristallinkirkkaat vuoristojärvet tuovat todella jylhää syvyyttä kokonaisuuteen. Viimeinen naula tuli arkkuun sunnuntaina, kun ajeltiin vajaan tunnin päähän kraaterijärvelle.

Laavavirran reitti?

Mt Mazama horisontissa.

Kyseinen lätäkköhän pääsi syntymään n. 7000 vuotta sitten, kun Mt Mazama- niminen tulivuori purkautuessaan romahti maan sisään. Paikkaa jo etukäteen kuvista katselleena en silti voinut uskoa silmiäni, kun ensimmäisen kerran kraaterin reunalle päästiin. Vesi on tumminta sinistä mitä olen nähnyt, ei ihmekään sillä järvi on Yhdysvaltain syvin (594m).

Keskellä kumpuaa Wizard Island.

Tuossa reunalla pyöriessään katse harhautui toiseenkin suuntaan, aavaan laaksoon, jossa häämötti se surullisen (ainakin omalla kohdallani) kuuluisa Mt McLoughlin. Koulun järjestämä (peruma) retki piti olla edellisenä päivänä, joten päätettiin jätkien kanssa, notta ensi sunnuntaina viimeinkin valloitetaan tuo huippu. Tässä on nyt sittemmin haalittu kevyttä vaellustavaraa kengistä takkeihin ja pidetty sormia ristissä sään puolesta, sillä tuo on viimeinen viikonloppumme paikkakunnalla. Eihän toki viimetinkaan.

Horisontin sumussa McLoughlin.

Nämä seikkailut kun saadaan tehtyä, on aika siirtyä pogoilemaan kaupunkeihin; Portland, Seattle, Los Angeles sekä San Diego. Wish me luck!

Sami

Mt McLoughlinille valmistautumista

Moi! Ei kauaakaan kunnes pitäisi tuonne vuorelle lähteä. Kiipeäminenhän ei itsessään kuulemma eroa pahemmin normaalin jyrkän polun patikoimisesta, mutta tämä korkeusmuuttuja tekee hommasta haastavan. Huippu on miltei 3000metrissä ja kiivettävää korkeussuunnassa kertyy 1170m polun alusta. Tuon meidän koulun viereisen mäen käydessä jo vähän pieneksi, päätin jumpata itseni Hogback vuoren huipulle tänään aamulla.

Hogback 1891m

En tiennyt muuta kuin mistä polun pitäisi lähteä, mutta ilmeisesti lähdin seuraamaan väärää... Päädyin menemään suorinta tietä huipulle ajoittain neliveto päällä. 1h 10min myöhemmin pääsin ylös ihastelemaan Klamath Fallsin laaksoa aamuauringossa.

Ei se näin jyrkältä näyttänyt!

Meidän koulun entinen 60-70v professori kuulemma kiipeää tämän päivittäin, hatunnostot vaan hänelle! Taitaa olla kaiken aerobisen liikunnan kanssa sama juttu, että suoritus näyttää etukäteen niin äärimmäisen houkuttelevalta, mutta siinä tehdessä miettii miksi ihmeessä en jäänyt sohvalle makaamaan. Kyllä tätäkin 115kg painoista ruhoa sai sellaisessa paiseessa roudata huipulle, että vähintään viikko menee henkisen puolen palautumiseen. Noniin takaisin yläkertaan...

Syy urakkaan löytyy maalista.

Tässä sähkärin silmä näki jotain taiteellista.

Sami




                             

Eureka

Tulipa taas todettua, että extempore- reissaus on kaikesta parasta ja stressitöntä puuhaa. Eli käytiin tyynenmeren rannikolla Eurekassa, joka on Kalifornian puolella. Harvemmin tällainen herkku onnistuukaan kotona arjen lomassa, ellei sitten yksin halua reissata. Nyt kun on kolme kaverusta vieraassa maassa ja samoilla suunnitelmilla, niin homma toimii.

Lähdettiin perjantaina liikenteeseen heti neljän aikaan kun saatiin koeviikon viimeiset tentit tehtyä, ja oltiin perillä vasta 9-10 aikaan illalla. Matkalla pääsi näkemään jälleen uudenlaista luontoa, ja pieniä pysähdyksiä tehtiin siellä täällä. Epämieluisat kokemukset hotelleista saivat jatkoa kun netissä tehneeni tilaus ilmaisesta lisäsängystä ei ollut mennyt perille, ja respassa oltiin vaan käsi ojossa pyytämässä lisämaksua. Ei jaksettu alkaa asiasta vääntämään ja maksettiin kiltisti, päästiimpä siitäkin etsimään illallista. Pieni iltakävely keskustan läpi ja saatiin vinkki rannalla olevasta pienestä baarista joka vielä tarjoilisi ruokaa. 

Smith River

Ainoastaan muutaman kodittoman tallaamilta kaduilta pamahdettiin lähes täpötäyteen, mutta kodikkaaseen karaokebaariin nimeltä Bar Fly. Ja kyllä, se känniläisten laulu on aivan yhtä hirveän kuuloista kuin siellä Baanassakin, terveiset vaan Hyvinkäälle. Me nälkäiset matkalaiset tuhottiin hampparit alta aikayksikön, ja jäätiin muutamat oluetkin maistelemaan kun niin mainostivat 42 hanaoluttaan. Tästä taksi hotellille ja uni tuli vähintäänkin yhtä nopeasti. 

Aamulla tankattiin kunnon hiilari-&kofeiinipommi ja paineltiin paikalliseen kuntokeskukseen vetämään "lyhyt" jumppa. No itse reenihän venyi varmaan kolmannelle tunnille, mutta riemu ratkesi vasta pukkarissa kun tajuttiin lähes autenttinen Suomalainen sauna, Turkkilainen sauna ja poreallas. Sanotaanko, että saunomiskiintiötä tuli otettua kiinni ihan vähän vaan... 

Isälle terkkuja, kyllä Scaniat kalpenee. 

Suomi-invaasio.

Salin jälkeen levollisin mielin katsomaan mitä tällä kertaa syötäisiin. Löytyikin oikein persoonallinen Lost Coast Brewery, jossa vedettiin pitkästä aikaa jotakin muuta kuin hamppareita. Can't blame us, Jenkit nyt vaan osaavat hampparinsa tehdä!

Tässä vaiheessa matkaa alkoi selvitä, että tästähän meinaa tulla vain tällainen fitnesfätnes kauneuskylpyläreissu, joten äkkiä tekemään jotain muutakin. Parkkeerattiin kaupungin edustalla olevan niemen rannalle ja käytiin kylpemässä vähän lisää, tälläkertaa meressä. 

Päätettiin suunnata nokka kohti kotia, ettei koko matkaa tarvitsisi pimeällä ajaa. Paikallisten pitkien valojen käyttökulttuuri on melkoista touhua, säkkipimeällä tullaan valonheittimet katolla vastaan täysin säälittä. Pistää välillä hirvittämään, mutta uskon meidän rakkaan automme Wendyn suojelevan meitä kaikelta pahalta. Kyllä silläkin näköjään rajansa on, kun päätti renkaan räjäyttää ennen kotikylää... Jokatapauksessa loppu hyvin kaikki hyvin, ja taas tuli nähtyä uusia paikkoja.

Menomatkaa, Teemulle kiitos.

Sami

Medford

Heti seuraavana aamuna Bendistä tulon jälkeen pakattiin porukka taasen autoon, ja suunnattiin tuohon lähimpään kaupunkiin nimeltä Medford, jossa ollaan Teemun kanssa käyty jo kahdesti kääntymässä. Tällä kertaa saatiin paikallinen opiskelija mukaan näyttämään paikkoja ja reissusta tulikin loppuakohden melko ikimuistoinen...!

Ihan ensiksi paineltiin jo tutulle Rogue Valley Mall- ostarille viettämään muutama tunti, jonka käytin melko tehokkaasti syytämällä seteleitä alakerran hieroviin tuoleihin. Paremman hieronnan puutteessa näissäkin sai aika mukavasti runnottua selkää auki á la 5 dollaria! Virkistäytyneenä ajeltiin Roxy Ann Peak- nimisen vuoren (1090m) puoleenväliin katselemaan kaupunkia. Illan jo siinä alkaessa pikkuhiljaa pimetä Teemu heitti idean huipulle kiipeämisestä, ja kohtahan sitä huomattiin olevamme farkuissa yltä päältä hiessä matkalla ylöspäin. Seuraavan päivän lööpit neljästä college-opiskelijasta murtuneine nilkkoineen mielessä päästiin kuitenkin pimenevän Medfordin yläpuolelle ihan mukavasti.

Medford yöllä.

Tessa elementissään.

Käytiin ottamassa pakolliset poset tuon kielekkeen nokassa ja lähdettiin väsyneinä takaisin alaspäin. Huomaa ettei intin ajoista ole kovin kauaa kulunut kun siinä pimeässä metsässä musiikit täysillä ja taskulamput päällä melkeimpä odotti milloin joku huutaa valo- ja äänikuria.

Autollekin sitä päästiin, mutta puistonvartijat olivat käyneet heittämässä puomit lukkoon aiemmin illasta. Poliiseilla oli sopivasti jotakin ongelmia kotibileiden kanssa, ja päädyttiin viettämään lukkojen takana 2 tuntia. Opiskelijathan käyttävät kaiken luppoajan tuotteliaasti, ja seuraavana aamuna saikin ihmetellä pimeässä autossa kuvattua harlem sheikkiä puhelimesta...

Vaihtojakso alkaa olla loppupuoliskolla, ja huomasin alkaneeni jo tekemään aikatauluja viimeiselle viikolle, joka onneksi on lomaa. Viimeisten kokeiden jälkeen todennäköisesti suuntaan ensin Seattleen pikkuserkkujen luo, ja sieltä Losiin about viikoksi. Alkuperäinen ajatus oli jäädä San Franciscoon pyörimään pariksi päiväksi matkalla etelään, mutta Losissa järjestetään heti alkuviikosta sen luokan seminaari, että oli pakko ilmoittautua. Itärannikkohan jää tällä reissulla täysin kokematta, mutta mulla ei sinne ole missään vaiheessa oikein ollutkaan hinkua päästä. Sen verran mitä lentojen välissä on New Yorkissa ehtinyt ihmisiä tavata, vaikuttavat he hyvin erilaisilta kuin lännessä. Täkäläiset ovat ällistyttävän ystävällisiä ja viereenvaraisia, 25 vuotta USAssa asunut turkkilainen elektroniikan opettajammekin siitä avautui yksi päivä luennolla, tämä jätti kyllä monet suut auki... Tapaamistani ihmisistä vain murto-osa on matkustanut USAn ulkopuolelle, ja vielä pienempi osa Meksikoa pidemmälle. He ovat ymmärrettävästikin tulleet sokeiksi oman kulttuurinsa piirteille, matka Pohjoismaihin voisikin avata melkoisesti näkökulmaa.

Sami

Bend

Huh! Onhan tullut puuhasteltua kaikennäköistä, ja nyt onkin korkea aika taas tiivistää fiiliksiä sekä pyyhkiä hämähäkinseitit täältä blogin raameista. Ajattelin tehdä muutaman lyhyemmän postauksen viimeaikojen reissaamisista, jottei käy liian puuduttavaksi.

Mähän olen sellainen ihminen kirjallisesti tuotettavan tavaran suhteen, että joko pakon edessä, tai sitten silloin harvoin kun se inspiraatio iskee. Nyt on tällainen rennon letkeä alkukesän ilta meneillään, muutaman tunnin päiväunet takana sekä pari jaksoa lempisarjaa, ehkäpä tässä se lääke onkin jatkoa varten! Kajareissa muuten soi jo itsessään inspiraatiota huokuva Where the streets have no name.

Mt McLoughlin niminen vuori kummittelee tuossa lähistöllä, ja nyt vihdoin on päivämäärä tiedossa kiipeämisreissulle. 31.5 lähdetään koululta 10 ensimmäisen ilmoittautuneen voimin patikoimaan huipulle, täytyy varmaan majoittua yöksi rekisteröintitoimiston eteen!

Mt McLoughlin

Ajeltiin tuossa pariviikkoa takaperin Teemun ja Ronne kanssa Bendiin katsomaan meidän koulun naisten rugbypeliä, mutta oltiin muodikkaasti koko pelin mitan verran myöhässä. Ikikohteliaat paikalliset eivät siitä kuitenkaan nokkiinsa ottaneet, ja lähdettiin yhteisvoimin yhteen lukuisista olutravintoloista syömään. Bend on Oregonin kuuluisin panimokaupunki, joten näitä riittää. Ruoan suhteen jouduin jälleen pettymään lievästi. Rakastuin nimittäin tulisesti luokkalaiseni tekemiin hodareihin revityllä bbq possulla ja coleslawilla, eikä vertoja vetävää versiota ole vielä mistään löytynyt! Oon koittanut houkutella Andrew'ta lopettamaan opiskelut ja pistämään oman grilliketjun pystyyn, mutta en tiedä mikä siinä vielä maksaa. Jos joku lukijoista on lähdössä vaihtoon vaikkapa tänne USAan, niin kannattaa tosiaan ottaa budjetissa huomioon ulkona syöminen kertoimien kanssa. Täällä on aivan mahtava pienten ravintoloiden kulttuuri, joilla on kaikilla jotakin omaa annettavaa kulinaristeille. Pienestä kotikylästämme Klamath Fallsistakin löytyy suosikkiaan etsiessään vähintään muutamaksi illaksi joka viikko kokeiltavaa, ja sen tuntee kukkarossaan! Ps. Muistakaa sisään rynnimisen sijaan odotella henkilökuntaa ovella, jopa pienissä perinteisissä dinereissä teidät tullaan noutamaan kun pöytä on valmis!

Pilot Butten huipulla.

Kuultiin että Bendissä olisi paljon halpoja outlettejä, joten eikun gepsiin koordinaatit outlet-ostarille. Liikkeet olivat kuitenkin aivan järkyttävän hintaisia suhteessa siihen, mitä odotettiin. Masentuneena ja tyhjin käsin paineltiin lisäravinneliikkeeseen ostamaan auton täydeltä purnukoita, ja taas hymyilytti. Tästä sitten vielä yhden näköalapaikan jälkeen kotimatkalle kurjassa lumisateessa yötä vasten, itsehän sain onneksi loikoilla tyytyväisenä kartturin paikalla tällä kertaa.

Tässä Teemun Goprolla kuvattu menomatka timelapsena.

Sami

Portland

Spring Breakin aikana vietin pitkän viikonlopun Portlandissa pikkuserkkuni Christopherin vieraana. Viimeksi miehen olen nähnyt varmaan lähemmäs 10 vuotta sitten kun opiskelukiireidensä lomasta ehti Suomeen käymään. Opiskelut ovatkin kantaneet ilmeisen mukavasti hedelmää, ja ei voi kuin olla iloinen miehen puolesta. Portlandin metropolialueella asuu yli 2 miljoonaa ihmistä ja moni rinnastaa kaupungin San Franciscon tai Seattlen kaltaiseksi värikkääksi hippikeskukseksi. Heti ensimmäisenä iltana lähdettiinkin muotiravintolaan syöpöttelemään naudan poskia ja mustekalaa Chris'n vaimon lesbokavereiden kanssa, joten pystyin heti vahvistamaan tämän mielipiteen itsekseni. Ravintoloissa ja baareissa Oregonin satojen panimoiden kirjo loistaa oluiden listan ollessa täysin toisenlainen aina paikkaa vaihtaessa. Kelit eivät suosineet mun minilomaa sitten alkuunkaan, ja tulikin koettua elämäni karmaisevin ajomatka highway 58 pitkin vuoriston läpi lumimyrskyssä, yöllä ja kesärenkailla. Ilman lumiauraa joka hyökkäsi eteeni en olisi matkaa jatkanutkaan. Kovat olivat toiveet myös päästä näkemään muiden maisemien lisäksi Mount Hood livenä, mutta sekin jäi seuraavaan kertaan kelien vuoksi. Menomatkan puolessavälissä pysähdyin yöksi Creswelliin, koska oli päästävä treenaamaan pitkästä aikaa aidolle pn-salille.

Hw 58

Super 8! Pitkän ja rasittavan ajomatkan päätteeksi oli mukava vajota jääkylmän hotellihuoneen löllöpatjan väliin kuuntelemaan freewayn kuhinaa. Tästäkin paikasta tuli luettua arvostelut (jäätävät) etukäteen, mutta täytyihän se perinteisesti käydä kokeilemassa itsekin (koska halpa). 

Fanipoika kameran kanssa, koittakaa kestää. Seurakavereille; Leonid Taranenkon käyttämä tanko.

Koolla on väliä.

Christopher ja allekirjoittanut. Jenkkihymyä näemmä harjoiteltava vielä. 

Chris perheineen ei siis asu Portlandissa, vaan tarkemmin Vancouverin kaupungissa joen toisella rannalla, joka on Washingtonin osavaltiota. Tässä järjestelyssä on puolensa kuluttajan näkökulmasta, sillä tuloveroa ei Washingtonissa makseta ja taas shoppailuja varten voi ajaa joen yli Oregoniin, jossa ei kaupoissa tunneta arvonlisäveroa.

Seuraavalle illalle oli vuorossa elämäni ensimmäinen stand up- keikka. Käytiin katsastamassa täällä ilmeisesti kovinkin tunnettu koomikko Aziz Ansari suurella teatterinäyttämöllä. Hauskaa oli vaikka ihan kaikkea jenkkien inside-läppää ei oma prosessori suostunutkaan avaamaan. Tuli taas huomattua kuinka erilaista porukkaa ihmiset ovat verrattuna meihin Suomalaisiin. Aziz pyysi yhden sketsin yhteydessä yleisöä tuomaan kännyköitään lavalle jos heillä oli juuri alkanut romanssi meneillään. Täällä jo jonkun aikaa oltuani jaksoin edelleen yllättyä kun tusinan verran ihmisiä kilpaili keskenään kenen henkilökohtaista tekstarikeskustelua luettaisiin koko salille. Niinkuin edellisessäkin kirjoituksessa jo mainitsin, tuntui taas tuolla jenkkien kannustavalla porukkameiningillä olevan osuutensa asiaan. Haikeata ajatella mitä tälle tulee tapahtumaan kun palaa takaisin kotiympyröihin, ja asiat kuten piristävä small talk katoavat lähes kokonaan. Mutta, maassa maan tavalla.

Sateen piiskatessa vaihtui vaellusretki kauppakeskukseen.

Teatteri

"Take your pictures now, I'll pretend to be doing stand up meanwhile".
No perhana kai se on pakko sitten.

Saturday Market, pikemminkin Hippie Market.

Mulla oli 1 toive Mt Hoodin lisäksi, livemusiikki. 

Paluumatka tuli ajettua isompaa tietä aina Medfordiin saakka, jottei joutunut enään tuolle perhanan 58:lle. Näillä freewayllä joutuu välillä ihan ajamaankin toisinkuin Suomen motareilla, melko vaihtelevaa maastoa ainakin täällä vuoristoalueella.

Maisema muuttuu melkoisesti korkeammalle ajettaessa.

Mehän saimme Teemun kanssa lisää Suomalaisvahvistuksia juuri ennen lähtöäni, kun Ronne pamahti maisemaan. Vähän ikävään kohtaan tuli yhteinen auto vietyä omalle reissulle, mutta palattuani on kyllä kierrätetty miestä kuin kiertopalkintoa ympäri kylää.
Muutenhan sitä on taas palattu arkeen ja koulunpenkille. Aika paljon kevyempiä kursseja valitsin tälle jaksolle kun niistä nyt kerkesi kaivelemaan tietoa. Melko stressaavaksi asiaksi muodostunut kesätöiden hankinta täältä käsin näyttäisi olevan nyt myös järjestyksessä, joten voipi alkaa nauttimaan alkaneesta kesästä täysin siemauksin!

Viimeinkin koko Suomikopla koulun mäellä. Vasemmassa yläkulmassa näkyvää laaksoa jaksaa aina ihmetellä. Pohja on kuin tasaista merenpohjaa, josta satunnaiset pienet vuoret kohoilevat sieltä täältä.

En muista mainitsinko aikaisemmin paikalliselle Crossfit- salille liittymisestäni. Prosessi ei ollut ihan niin yksinkertainen kuin mihin olen tottunut, mutta syy alkaa selvitä pikkuhiljaa. Omistaja ei alkuun vastannut sähköposteihini ja vasta puhelulla sain sovittua tapaamisen. Sali on todella hyvin varusteltu mm. painonnostoa ajatellen ja halusin saada vaihtoehdon koulun kellarille. Täällä Dean kertoi selvittäneensä taustojani somen (fb, instagram) kautta ja suostuisi nyt ottamaan mut sisään. Tästä vähän huvittuneena pääsin pärstäkuvan jälkeen allekirjoittamaan vielä läjän papereita.
Ihan uutena tähän crossfit ympäristöön tultuani aloin vasta tajuamaan miten yhtenäistä porukkaa, perhettä, nämä salien jäsenet ovat keskenään. Treeneissä äidit kannustavat pieniä tyttöjään maksiminostoissa. Eilen suuri osa jäsenistä kokoontui salille grillaamaan ja seurustelemaan. Pääsin tänä kauniin aurinkoisena iltapäivänä myös tyyppaamaan ämerikkalaista seurapeliä nimeltä Cornhole.

Crossfit Klamath!

Maha täynnä lähdettiin vielä porukalla nuotiolle kaupungin laidalle. Tuttu meininki valtasi yön kirkkaan tähtitaivaan alla; countryklassikot soivat ja roihu lämmitti. Erityisesti jengi räjähti yhteislauluun tämän kohdalla, jäipähän ikuisesti mieleen!

Sami